Suurin panostus kautta aikojen ja villin lännen korttihuijarit

Haluatko lukea lisää vinkkejä Nettipokeri.infossa? Paina Tykkää-näppäintä niin toimitamme niitä lisää.

Pari viikkoa sitten Nettipokeri.infossa kurkistettiin villin länneen outoon ja ajoittain hurjaan pokerimeininkiin. Tällä viikolla aihe käsitellään loppuun. Tässä katsauksessa tutkaillaan pokerin kehittymistä, kerrotaan mikä on maailman kovin koskaan pokeripelissä tehty panostus ja lisäksi vielä ihmetellään 1800-luvun korttihuijareiden apuvälineitä ja kovia rangaistuksia.

Vanhan ajan pokeria

Pokeri ei suinkaan aina ole ollut nykyisenkaltainen hyvin syvällinen taitopeli. Alun perin pokeri oli monta astetta yksinkertaisempi peli, joka oli vain astetta monimutkaisempi kuin kaikkien tuntema intiaanipokeri.

1800-luvun alussa pokeria pelattiin 20 kortin pakalla (pakassa oli kortit kympistä ässään). Pelaajille jaettiin viisi korttia, mitä seurasi yksi panostuskierros. Voittajaa ratkaistaessa väriä tai suoria ei tunnettu, paras mahdollinen käsi oli neloset.

Tämä 20 kortin pokeri oli suosittu peli seuraavat 50 vuotta. Samaan aikaan pokeria kuitenkin kehiteltiin edelleen lainaamalla siihen sääntöjä muista peleistä. Pokeriin lisättiin aluksi korttien vaihto ja yksi panostuskierros lisää, minkä seurauksena syntyi tuolloin ylivomaisesti pelatuin pokeripeli, eli viiden kortin ostopokeri. Myöhemmin, 1860-luvulla keksittiin myös “7 up” -nimellä kulkenut pokeripeli, josta myöhemmin kehittyi 7 card stud.

Sen lisäksi että pokeriin lisäiltiin monia nykyisin käytettyjä sääntöjä, lisättiin siihen myös muutamia sääntöjä, jotka eivät enää nykyisin ole käytössä. Sittemmin hylätty, mutta tuohon aikaan usein käytetty sääntö oli ns. jackpot-sääntö. Jackpot-säännöllä pelatessa panostamisen sai aloittaa vain pelaaja, jolla oli kädessään jätkäpari tai parempi pokerikäsi.

Jackpot-sääntö saattaa kuulostaa aika omituiselta, mutta tuohon aikaan se oli tarpeen. Pelit nimittäin tapasivat mennä nykypelejä huomattavasti villiksi nokitteluksi johtuen siitä, ettei tables stakes sääntöä (pelissä ovat vain rahat, jotka pelaajalla on pöydässä mukanaan) vielä tunnettu. Toisin sanoen rikkaampi pelaaja saattoi halutessaan yksinkertaisesti panostaa niin paljon, ettei vastustajalla ollut varaa maksaa.

Table stakesin puuttuminen aiheutti paitsi jackpot-säännön tarpeen, myös hyvin raisuja jakoja, kuten seuraavasta tarinasta selviää.

Historian isoin panostus

John Dougherty oli oman aikansa Doyle Brunson, pokerinpelaaja joka 1800-luvun puolivälin jälkeen kiersi ympäri Yhdysvaltoja isojen pokeripelien perässä. Doughertyllä oli parhaimmillaan mukanaan 100 000$ pelikassa, mikä nykyajan rahaksi muutettuna vastaisi miljoonia. Pelirahojen lisäksi Dougherty kantoi myös aina revolveria, mikä oli ajan uhkapelaajilla yleensäkin tapana.

Santa Fessä Dougherty kohtasi Jackson nimisen paikallisen suurtilallisen. Pelottomat ja äveriäät miehet päättivät pelata viiden kortin ostopokeria ilman mitään panostusrajoja ja katsoa kuka on Amerikan kovin pokerihai. Kahden aikansa high rollerin kohtaaminen oli sen verran suuri tapahtuma, että se keräsi yli 100 hengen yleisön.

Doughertyn ja Jacksonin peli ei ollut kestänyt kauaakaan, ennen kuin kohdalle osui jako, jossa molemmat panostivat silmittömästä. Pian potissa oli yli 100 000$, niin paljon kuin molemmilla pelaajilla oli rahaa mukanaan. Se ei Jacksonia hillinnyt, vaan tämä nappasi kynän, paperia ja kirjoitti paperin joka antoi haltijalleen omistusoikeuden Jacksonin ranchiin ja yli 10 000 päiseen karjaan. Jackson panosti paperillaan, jonka arvoksi puolueettomat paikalla olijat arvioivat 100 000$.

Dougherty vastasi nappaamalla kynän, kirjoittamalla oman paperin ja vetämällä revolverin esiin. Revolverillaan Dougherty osoitti paikalla ollutta New Mexicon osavaltion kuvernööriä, jota hän kehotti allekirjoittamaan paperin. Paperiin Dougherty oli kirjoittanut, että se antaa haltijalleen omistusoikeuden New Mexicon osavaltioon, minkä kuvernöörin allekirjoitus vahvistaa.

Jackson ei pystynyt vastaamaan osavaltion kokoiseen panostukseen, joten hän joutui luovuttamaan. Foldatessaan Jackson tiuskaisi että on Jacksonin onni, ettei paikalla ole enempää kuvernöörejä – hän olisi kyllä maksanut.

Historiankirjoihin ei valitettavasti ole jäänyt, millä käsillä pelaajat nokittelivat tai mitä Jacksonin ranchille lopulta tapahtui.

Huijareiden kummat apuvälineet ja kovat rangaistukset

1800-luvulla pokerissa oli tapana, että seuraavaan jakoon kortit sekoitti edellisen jaon voittaja. Tämä tapa tarjosi huijareille ja varsinkin kahden tai useamman hengen huijarijoukkioille erinomaisia tilaisuuksia sorminäppäryyden harjoittamiseen. Pian Amerikka olikin täynnä “korttimekaanikkoja”, jotka osasivat jakaa pakan alta, päältä, keskeltä tai mistä milloinkin sattui tarvitsemaan.

Korttimekaanikkoja hillitsemään aikalaiset keksivät laitteen, korttilaatikon. Se oli pieni laatikko, johon kortit juuri mahtuivat. Laatikosta sai liu’utettua ulos vain pakan päällimmäisen kortin, minkä oli tarkoitus vaikeuttaa huijarien työtä. Niin se tekikin, mutta vain hetkeksi – aikaansaavat huijarit virittelivät käyttöönsä pian omat laatikot. Niissä erilaiset jouset, rattaat, liukuvat tasot ja muut insinööritaidon taidonnäytteet takasivat, että laatikosta tuli oikealla hetkellä ulos juuri oikea kortti. Huijauslaatikot olivat lopulta niin yleisiä, että niitä myytiin täysin avoimesti ja mainostettiin jopa sanomalehdissä. Lopulta koko kapistuksesta jouduttiin luopumaan, koska laatikon käyttö helpotti huijaamista eikä suinkaan vaikeuttanut sitä.

Toinen suosittu tapa huijata villin lännen pokeripeleissä oli korttien merkitseminen. Kortit merkittiin hitusella läpinäkyvää tahnaa, jota oli hyvin vaikea huomata kortin selkämyksestä, jos sitä ei siitä osannut etsiä. Korttien merkitseminen kävi ammattitaitoiselta huijarilta näppärästi: tämä ompeli vaatteen (useimmiten paidan hihan) sauman sisään pienen purkin merkitsemistahnaa. Saumasta tahnaa oli helppo sipaista huomaamattomasti sormeen ja siitä edelleen kortteihin. Pakan tärkeimpien korttien merkitseminen kävi nopeasti, sillä viiden kortin ostopokerissa pelaajalla on yhdessä jaossa kädessään jopa 10 korttia, eli n. 1/5 koko pakasta.

Myös hienompia teknisiä apuvälineitä suosittiin. Eräs suosittu kapistus oli lazy tongue (kuvassa), joka singahti nopeasti ulos huijarin hihasta ja palasi saman tien takaisin. Osaava huijari pystyi käyttämään lazy tongueta sekä uusien korttien tuomiseen peliin että epätoivottujen korttien poistamiseen pelistä. Muuten hyvin toimineen laitteen ongelma oli, että se oli hyvin herkkä. Aikakirjoihin onkin jäänyt useita tapauksia, joissa pelitovereitaan kätelleen huijarin lazy tongue on singahtanut ulos ja lyönyt kättelykumppania vatsaan.

Jäipä sitten kiinni muksautettuaan vastustajaa lazy tonguella tai muuten, rangaistus oli useimmiten ankara. Hyvin yleinen rangaistus oli huijarin tervaaminen. Toisin kuin Lucky Lukessa, tervaaminen ei ollut humoristinen, vaan erityisen tuskallinen rangaistus: ensin kuuma terva poltti ihon rakkuloille, jäähtynyt terva taas täytyi myöhemmin repiä irti ihosta, jolloin se vei ihokarvat ja osan palaneesta ihosta mukanaan. Koska rangaistus oli niin rankka, tyydyttiin lievemmissä tapauksissa terva lätkimään enimmäkseen huijarin vaatteille eikä suoraan iholle.

Lopuksi

Villin lännen pokeritarinat voivat näyttää nykyajan näkökulmasta kummallisilta, ja pelaajien tavat ja taktiikat huvittavilta. Ahkeria uhkapelureita on kuitenkin syytä muistaa kiittää – pokerin säännöt ovat vuosisatojen tuotekehittelyn tulos ja ahkerat uhkapelipioneerit ovat omalla panoksellaan vaikuttaneet merkittävästi pelin kehitykseen.

—
Aihetta on aiemmin käsitelty artikkelissa Villin lännen pokeritarinat

Oliko vinkki mielestäni hyvä? Painaa tykkää-näppäintä alla ja saat lukea tällaisia artikkeleja myös jatkossa.